Sä et ole huono äiti

Tätä kirjottaessa pitää pohtia näitä hetkiä ja tilanteita ja omia tunteita, jotta saa jotenkin järkevää ja johdonmukaista tekstiä ulos. Ja tää on oikeesti yllättävän vaikeeta. Mä oon aina aatellu et oon tosi avoin ja kestän hyvin pettymyksiä ja osaan käsitellä asiat kun jotain tulee. Nyt tuntuu etten oo oikeesti miettinyt asioita ja käsitellyt niitä, oon vaan aatellu ettei ne oo niin suuria asioita. Kun ei sillä hetkellä ne oo tuntunut niin suurilta. Kuitenkin joku aika sitten tais tulla itellä se seinä vastaan ku oli vaan pakko hyväksyä se että nyt on pakko miettiä omia ajatuksia ja tunteita.

 

Mulla oli suuret odotukset odotusajasta. Esikoisen aikaan olin liian varovainen, laiska ja mukavuudenhaluinen, joten otin tosi varovaisesti ja jätin pois paljon aktiviteetteja koska niistä tuli vaikea olo. Pelasin varman päälle ettei tuntuvat harkkasupistukset vaan avaisi paikkoja. Ja koska oon laiska ja mukavuudenhaluinen niin ei haitannut yhtään vuoden 2018 helteillä vaan makoilla ja ottaa rennosti. Nyt olin päättäny että en aio säpsähtää vähästä, vaan sitten vasta kun oikeasti sattuu. Ajatuksena oli se että porskutan reippaillen koko raskauden. Oltiin alotettu Tanelin kanssa saliharrastus, mä lenkkeilin kaverin kanssa. Ja ajatuksissa oli että tässä raskaudessa mä jatkan samaa. Suunnitelmissa oli kivat leikkihetket esikoisen ja masun kanssa, kävelyt puistoon ja siellä touhuumiset, yhessä jumppaaminen telkkarin edessä. Ja mitä vielä, eka puolikas meni pahoinvoinnin alla ja toinen puoli kipujen kanssa. Suunnitelmat meni siis ihan plörinäksi. Mutta koska mä pidin itteäni vahvana ja pettymykset kestävänä, aattelin ettei se haittaa. Kuitenkin näin jälkikäteen mietittynä niin kyllä se harmittaa, että raskaus meni nyt vähän sivusuun oman voinnin takia. Varsinkin kun oli odottanut että nyt saan oman mielen mukaan paremmin, kun ensimmäisessä mieli oli enemmän ”negatiivisenä puolella.

 

Synnytyksen suhteen odotin että käynnistyisi lähellä laskettua. Olihan esikoisen aikaan paikat kypsynyt ihan hyvin käynnistykseen mennessä. Mulle oli tosi kova paikka, että synnytys ei tahtonut käynnistyä. Mä kokeilin kaiken mitä vaan keksin eikä mitään tapahtunut. Mä olin toivonut kokevani kotona voimistuvat supistukset ja päässyt testaamaan miten pitkään jaksaa olla kotona. Kun lopulta synnytys käynnistettiin, ajattelin että ei se haittaa, päästäänpähän synnyttämään. Synnytyksessä sektio ei haittanut itteä, olin jo esikoisen aikaan valmis leikkaukseen kun sen tarvetta pohdittiin. Vaikka mulla jäi synnytyksestä muuten hyvä fiilis niin silti siitä jäi takaraivoon pettymys. Suurimpana syynä pettymykselle oli tai on varmaankin se, että molemmissa synnytyksissä avautuminen lopahti puoleen väliin eikä tahtonut millään edetä. Esikoisen kanssa oltiin melkein 12h siinä 4-6cm kohdalla (ellei jopa pitempäänkin). Toisen kohdalla ei päästy niin pitkälle että oltaisiin päästy katsomaan kauanko kestää päästä viimeisille senteille. Kummassakin synnytyksessä myös synnytys otti takapakkia, toisessa alkoi paikat sulkeutumaan, toisessa taas vauva nousi ylös vaikka oli jo laskeutunut. Nää kaikki vastoinkäymiset sen lisäksi ettei synnytykset ole kumpikaan päässet käynnistymään itsestään toi itselle sen olon, ettei ole ”kunnollinen” nainen. Koska millainen nainen se on joka ei saa lasta synnytettyä. Jos lääketiedettä ei olisi, mistä sitä tietää olisiko lapset edes syntyneet (tai ennemmin syntyneet hengissä). Ja tää onkin ehkä se mikä itelle on luonut epäonnistumisen tunteita naisena olossa.

 

Oon miettinyt miksi nää on aiheuttanut itelle pettymystä, kuitenkin kaikki nää on sellasia asioita mihin en olisi pystynyt ite vaikuttamaan. Vaikka kuinka koitin tsempata omaa mieltä raskausaikana ja liikkua oman halun mukaan niin kroppa sanoi hyvin vahvasti oman mielipiteensä ja se voitti oman mielen. Vaikka mä miten kovin olisin yrittänyt kannustaa itteäni liikkumaan, niin voimistuvat supistukset ja kipeät illat sai nöyrtymään ja oli pakko mennä voinnin mukaan. Sama synnytyksen kanssa. Vaikka kuinka koitin saada synnytystä käynnistymään erilaisten hierontojen, vyöhyketerapian, lenkkeilyn, kolmen ässän ja rentoutumisen avulla niin mitään ei tapahtunut. Mä tiesin että ei nää auttaisi yhtään jos kroppa ja vauva ei oo valmis. Kuitenkin kipeähköt supistukset ja muut loi uskoa siihen ettei kauaa enää. Loppujen lopuksi kaikki se oli täysin turhaa, ei ollut kroppa ja vauva valmiita vielä mun kanssa samaan aikaan. Ja eihän kaikki vauvat synny laskettuna. Laskettu aikakin on vaan arvio, eikä kiveen hakattu totuus. Ja nyt takaisin siihen, miksi mä uskon näiden asioiden ottavan niin kovin. Meille todennäköisesti ei enempää lapsia enää tule, joten itseä harmittaa se, etten päässyt kokemaan halutunlaista raskautta ja synnytystä. En saa sitä kokemusta että olen kunnollinen nainen, oikeanlainen nainen. Silti samaan aikaan pettymyksen kanssa oon jotenkin huojentunut ettei haluta enempää lapsia. En tiedä miten koville se ottaisi jos kolmannellakaan kerralla ei saisi toivotunlaista raskausaikaa ja synnytystä, vaikka toisaalta omat odotukset olisi varmaan laskeneet huomattavasti aiemmasta. Toki itseni tuntien, en yhtään ihmettelisi vaikka tyhmänä odottaisin kolmannen kerran olevan jotenkin erilainen. 

 

Kuluneen kuukauden aikana mä oon saanu myös kokea sen, kuinka koen olevani epäonnistunut äiti. Mä osasin kyllä odottaa sitä, että helppoa ei tulisi olemaan kahden pienen lapsen kanssa, varsinkin kun esikoisella on hyvin vahva tahto ja uhma painaa päälle. Mielikuvissa maalailin myös vaikeaa vauvaa, koska esikoinen oli niin helppo. Eihän sitä voisi millään kahta helppoa vauvaa tulla peräkkäin. Vaikka mä kuvittelinkin tulevan perhearjen vaikeutuvan, omissa mielikuvissa mä olin silti superäiti, joka handlasi uhmaavan taaperon samalla kun vauva oli tissillä. Ja kun todellisuus iski vasten kasvoja se oli musertavaa. Alkuun mä pelkäsin ihan hulluna sitä kun Taneli palaa kouluun ja mä jään tyttöjen kanssa kolmin. Sillon pelot liittyi enemmän siihen etten ollu fyysisesti sektion jäljiltä kunnossa ja nostokiellossa. Miten mä hoidan esikoisen käsien pesun kun en saa nostaa lavuaarille tai miten nostan huutavan lapsen lattialta pois. 

 

Kun Taneli lopulta palasi kouluun viime viikolla ja ensimmäinen päivä koitti, oli mulla fyysisesti hyvä olo ja muutamat nosto-ongelmat ratkaistu. Kyllä mä sen handlaisin. Ja muutamaa epätoivon hetkeä lukuunottamatta mä handlasinkin, molemmat lapset pysyivät hengissä enkä mä itkenyt vessassa kun molemmat lapset itkee ulkopuolella. Eipä siinäkään mitään väärää ois ollut. Sen huomasin että ruoka kannattaa olla joko jotain tosi nopeesti tai helposti valmistuvaa tai vain uudelleen lämmitettävää. Turhaa yrittää leikkiä kodinhengetärtä ja väsätä kaikki alusta alkaen itse viimesen päälle. Tästä yhdestä onnistuneesta päivästä sain hiukan luottamusta että kyllä mä tän handlaan. Sen jälkeen Taneli oli päivisin kotona, joten ei tarvinnut jäädä yksin lasten kanssa. Perjantaina oli taas se hetki kun mun piti yksin saada esikoinen päiväkotiin. Ja se meni ihan päin prinkkalaa. Molemmat lapset itki, itellä oli pinna kireenä ja kaikki ärsytti. Mä koitin hyvän kautta ja rauhallisesti, mähän olen rauhallinen ihminen, joka ymmärtää sen että 2-vuotias ei tahallaan ole hankala. Ja kattia kanssa. Kun vauva alkoi huutaa kurkku suorana vaunuissa puettuna, esikoinen temppuilee ulkovaatteitten kanssa ja kiukuttelee kun villahaalari on väärän värinen, olin kaikkea muuta kuin se seesteinen ja ymmärtäväinen äiti joka rauhallisesti hoitaa tilanteet kuin ammattilainen. Mä tiuskin ja äyskin, komensin ja kielsin ja lopulta puin väkisin huutavan lapsen kun vaunuissa alkoi volyymi nousta. Koko tilanne päättyi siihen kun esikoinen itkee eteisessä ”Miksi sä olet tuollainen?” Ja jestas miten kovaa se iski. Mä olen epäonnistunut äitinä. Mä olen huono äiti. Siitä oli kiva lähteä päiväkotiin. Matkalla onneksi tilanne oli rauhallinen ja esikoinen jutteli niitä näitä ja päiväkotiin jäätiin iloisena ja äitille sanottiin heippahalit. Kaikki siis ilmeisimmin hyvin. Kotiin päästyä mä kuitenkin itkin vauva sylissä  sitä miten olin maailman paskin äiti, mä en osaa olla äiti, mä en osaa hoitaa kahta lasta ja pilaan lapset omalla kiukuttelulla. Mun mieli oli niin maassa. Uskaltauduin omalle äidille puhumaan omasta olosta (tyhmää etten aiemmin ole uskaltanut, sitä haluaa niin kovin näyttää osaavansa, varsinkin omalle äidille) ja valtava kivi vierähti mun sydämeltä. Oli niin helpottavaa kuulla miten omalla äidillä, ihmisellä jota ihannoin eniten maailmassa, on ollut ihan samanlaisia tunteita, on ollut ihan samanlaisia haasteita ja on ollut ihan samanlaista haastetta. Miten oma äitikin on kamppaillut uhmaikäisen kanssa ulkovaatteista tai soittanut päiväkotiin ettei tullakaan tänään, kun ei enää jaksa tapella lähdön kanssa, helpompi vain jäädä kotiin. 

 

Se oli älyttömän helpottavaa kuulla (varsinkin joltain sellaiselta jonka on kuvittelut hoitaneen kaiken kylmän rauhallisesti kuin oppikirjasssa) muunkin kokeneen samoja haasteita. Kuulla ettei ole yksin. Kuulla ettei ole epäonnistunut. Kuulla ettei ole huono. Sen ansiosta, että vain uskalsin sanoa ääneen sen että mulla on vaikeaa, poiki siihen, että äitin kanssa mietittiin erilaisia apukeinoja miten helpottaa meidän lähtöjä. Mulla ei ollut avautuessa muuta ajatusta kuin se että on pakko saada puhua jollekin. Ja sen ansiosta mulla on takataskussa monta ideaa helpottamaan lähtöjä (kunhan saadaan kokeiltua, lupaan kirjoitella niistä enemmän). 

 

Mä haluankin kannustaa kaikkia vanhempia. Sanokaa ääneen ne pieneltäkin tuntuvat vaikeudet. Sanokaa ääneen, vaikka tuntuisi, että olette ainoita maailmassa joilla kyseinen ongelma. Se auttaa kun saa sanottua jollekin toiselle, että on vaikeaa. Jaettu suru on puolitettu suru. Ja ehkäpä sitä käy myös niin hyvin että saa kuulla toisen kamppailevan samojen asioiden kanssa, eikä ole vain uskaltanut sanoa sitä ääneen. Tuetaan toisiamme vaikeidenkin vaiheiden yli.