Olen äiti, vain äiti

 

Mä oon taas miettinyt omaa identiteettiäni paljon, ja sitä miten se muuttuu lapsen syntyessä. Mä oon aina halunnut äidiksi, mulla oli suuret suunnitelmat siitä miten oon pullantuoksuinen kotiäiti, joka leikkii ja leipoo lasten kans, askartelee ja vie erilaisiin kerhoihin ja puistoihin. Mulle äitiys tuli luonnostaan heti. Toki siis epävarmuuksia oli ja välillä mietin, osaanko mä olla äiti, mutta mä tiesin, että se mä haluan olla. Mä haluan olla äiti.

Esikoisen aikaan vauvaryhmissä mua välillä suorastaan ärsytti, kun sai kuulla yhdestä jos toisesta suusta muistuttelua siitä miten ei saa unohtaa itteään äitiyden alle. Kuinka on paljon muutakin, ystävä, sisko, puoliso, kumppani, nainen, you name it. Ja siis onhan tää tärkeä muistaa, ettei unohda itteään ja edelleen uskaltaa toteuttaa itteään, en vähättele sitä ollenkaan. Mutta kun mä tahdoin olla vain äiti. Mä tahdoin elää siinä äitiyskuplassa ja nauttia kahdenkeskisestä ajasta vauvan kanssa. Mä tahdoin liikkua vauvan kanssa minne meninkin, ottaa mukaan mun menoihin ja tekemisiin. Tuntu tosi pahalta että toisteltiin ja muistuteltiin, että olet muutakin kuin äiti, älä unohda itseäsi. Mutta jos se itseys on sitä, että on äiti? Välillä musta tuntui, että on väärin haluta olla vain äiti ja nauttia äitiydestä täysin rinnoin (heh heh imetyshuumoria).

Mulla oli tosiaan suuret suunnitelmat siitä, miten oon vähintään sen kolme vuotta kotona, ehkä tehdään sisarus tai kaks ja jatkan kotona. Töihin ehtii myöhemminkin. Mä olisin sellainen ihana pullantuoksuinen kotiäiti, joka pitää kodin siistinä, ruoka olis pöydässä kun mies tulee töistä kotiin, lasten kanssa leikittäisiin, askarreltaisiin ja touhuttaisiin joka päivä vaikka ja mitä. Olishan mulla sopiva koulutuskin siihen. Mä nautin vauvavuodesta ja siitä, että sain olla kotona esikoisen kanssa. Musta oli ihana luoda tunnesidettä ja touhuta kaksin kun mies oli töissä. Olihan mun pitkäaikainen haave toteutunut.

Esikoisen ollessa noin puolivuotias, sain päähäni, että mä haluan opiskelemaan. Mä haluan toisen ammatin, vaikken ensimmäisen mukaisia töitä ollut tehnyt päivääkään. Vitsillä vessassa istuessa laitoin hakemuksen menemään ja heti seuraavana päivänä tuli kutsu haastatteluun. Ihmettelin nopeaa toimintaa, mutta mikäs siinä, kivahan se on ettei tarvinnut päiviä tai viikkoja odotella, että miten käy. No haastattelussa sanottiin suoraan, että tervetuloa, paikka on sun. Esikoinen oli kuitenkin niin pieni vielä, ettei hoitoon laittaminen tullut kuuloonkaan, ja opinnot niin tekemispainotteisia, ettei voisi ottaa kouluun mukaan. Joten mun opintojen alotus siirrettiin keväästä syksyyn. Esikoinen oli noin 11 kk kun mulla alkoi koulu. Päätös siitä, että pääsin kouluun oli tottakai ilonen asia ja olin innoissani siitä, mutta samaan aikaan mä tajusin, että mä joudun laittamaan esikoisen hoitoon ja mun haave kotiäitiydestä meni siinä. Mä harkitsin jopa sitä, että olisin pitkittänyt koulun alotusta vielä muutamalla kuukaudella ja alottanut elokuun sijaan tammikuussa, mutta Taneli rohkasi mua alottamaan elokuussa. Kyllä R pärjää. Mä en tiiä oliko mulle kovempi paikka se, että R joutuisi alottamaan hoidon, vai se, että mun haave kotiäitiydestä romuttui (mun omasta tahdosta). Mä kirjottelen teille myöhemmin lisää mun ajatuksista laittaa R alle vuoden ikäisenä hoitoon!

Mä olin niin identifioinu itteni (koti)äidiksi, että siitä luopuminen oli henkisesti aika rankkaa alkuun. Kunnes meidän uusi arki alkoi ja mä tajusin että hitto, mä nautinkin tästä, että pääsen päivisin pois kotoa tekemään omia juttujani ja sitte kotona saan keskittyä täysillä esikoiseen. Kun mä oivalsin sen, että on hyväksyttävää nauttia myös ajasta ilman lasta, mä aloin tekemään asioita enemmän itsenäisesti. Ja jossain vaiheessa hoksasin, etten mä olisi jaksanut tarjota R:lle yhtä tasokasta päivää, kun mitä meidän ihana perhepäivähoitaja pystyi. Mulla ei olis riittänyt energia, ideat, kiinnostus, jaksaminen, joka päivä lähteä ulos vähintään kerran, joka päivä keksiä jotain kehittävää toimintaa, askartelua, leivontaa, muskaria, mitä nyt energinen taapero voi tarvita.

Nyt toisen lapsen syntymän lähestyessä päivä päivältä (miten voikaan olla malttamaton odotuksen edessä), oon alkanut taas miettiä mitenköhän tällä kerralla käy. Esikoisen aikaan en halunnut olla muuta kuin äiti, ja luulen että tälläkin kertaa käy ainakin alkuun samalla tavalla. Tahdon nauttia vauva-ajasta, ja siirtää muut myöhemmäksi. Mulla kumminkin alkaa joko syksyllä 2021 tai keväällä 2022 uudet opinnot ja sitten on molemmat lapset hoidossa ja mä voin päivisin keskittyä jälleen omaan itseeni ja omiin haluihin. Se ensimmäinen vauvavuosi menee kuitenkin niin nopeasti, että haluan uppoutua siihen täysin. Ja siinä ei ole mitään vikaa. Tärkeintä on se, että tekee niin kuin itse haluaa. Jos haluaa uppoutua äitiyteen, uppoudu. Jos kokee tärkeäksi pitää kiinni myös omasta itsestään äitiyden ulkopuolella, pidä. Kumpikaan vaihtoehto ei ole toista parempi tai huonompi.