Ensimmäisenä vauvavuotena ei saa erota

 

Ensimmäisenä vauvavuotena ei saa erota. Ensimmäisenä vauvavuotena ei saa erota. Ensimmäisenä vauvavuotena ei saa erota. Sitä mä hoin itelleni kun R oli vauva ja vähän odotinkin että vuosi tulisi täyteen, jotta ”voisi” erota. Miten me sitten ollaankin vielä tässä? Ja miten me alkuunkaan jouduttiin tohon tilanteeseen?

 

Meillä Tanelin kanssa tapahtui kaikki salaman nopeesti. Nopeat kihlat, nopeat toiveet vauvasta ja raskautuminen, nopeasti naimisiin. Kun ensimmäinen vuosi yhdessä tuli täyteen, oltiin tehty melkein kaikki mitä yhdessä voi tehdä, asunnon ostaminen oli jäänyt kun rahat ei ihan riittänyt. Ensimmäisenä vuotena oltiin menty kihloihin, muutettu yhteen, menty naimisiin ja kolme päivää ennen ensimmäistä vuosipäivää esikoinen syntyi. Esikoisen syntyessä oltiin onnemme kukkuloilla, meillä oli meidän pieni täydellinen tyttö, me oltiin perhe.

 

Alku lähti hyvin käyntiin. Mä nautin mun ajastani kotona R:n kanssa, makoiltiin päivät pitkät kotona ja chillailtiin. Taneli oli töissä ja oli illat meidän kanssa. Näin jälkikäteen oon tajunnut, että mä pidin tosi paljon R:a itelläni ja Taneli taas ei viitsinyt pyytää itselleen, jotta mä saisin pitää kun niin nautin siitä. Siinä ehkä tullut eka virhe mikä me tehtiin kumpikin. No aika meni eteenpäin. Pikkuhiljaa alkoi tulla pientä kinastelua (ja siis raskausaikana me kyllä riideltiin kovinkin), ihan normaalia parisuhteessa. Pinna kiristy aina välillä puolin ja toisin, Tanelilla vähän enemmän. Muutettiin Turusta Saloon lähemmäs tukiverkkoja R:n ollessa neljä kuukautta. Siitä alkoi tilanteet taas pahenemaan. Me riideltiin enemmän ja enemmän. Tanelia ärsytti R ja R:n itku, mua taas ärsytti se, että Taneli voi hermostua vauvalle itkusta. Tilanne vaan paheni ja paheni. Mä aloin hokemaan ittelleni, että tää kuuluu asiaan. Vauvavuosi on rankka, kaikki sanoo sitä. Kestä vaan, kohta se helpottaa. Ensimmäisenä vauvavuotena ei saa erota. Silti mä puhuin Tanelille siitä, että otan R:n ja lähden. Näiden lisäksi takaraivossa pieni peikko huuteli miten säälittävä ja tyhmä oon jos nyt eroaisin. Mitä muut ajattelisi kun ollaan edetty niin nopeesti ja nyt erottaisiin. Nää mielessä mä painoin eteenpäin, salaten kaiken sen vaikeuden.

 

Äitienpäivää seuraavalla viikolla kuitenkin tuli mulla raja vastaan. Taas yhden riidan jälkeen mä sain tarpeekseni ja sanoin Tanelille, että on kaksi vaihtoehtoa; mä lähden ja otan R:n tai me haetaan apua tähän kaikkeen. Onneksi Taneli on samanlainen kun mä, tahtoo työstää ongelmia ja etsiä ratkaisuja. Taneli sai lääkkeet auttamaan tasamaan hermoja, se oli se ensiapu mitä saatiin. Lääkkeiden sivuvaikutukset olivat kumminkin pahemmat kuin lääkkeestä saatu hyöty. Ruvettiin ettimään sopivaa lääkettä. Samalla kun etittiin sopivaa lääkettä, alettiin käymään juttelemassa perheasiain neuvottelukeskuksessa. Siellä me käytiin läpi meiän lyhyttä historiaa, perhesuhteita, kaverisuhteita, lapsuutta. Saatiin vinkkejä miten toimia tilanteissa kun toinen ärsyttää. Tanelikin kävi ite juttelemassa omista ongelmistaan ja sai vinkkejä tilanteisiin kun alkaa hermo mennä.

 

Kesällä 2019 tilanne oli rauhottunut pahimmasta ja lopetettiin keskustelukäynnit. Nyt kun oli kontakti luotu, olisi helppo ottaa uudestaan yhteyttä jos tilanne pahenisi. Ja pari kertaa otinkin yhteyttä kun tuntui että taas tiputaan. Mä uskaltauduin myös kertomaan mun vanhemmille että meillä on vaikeeta. Taneli oli kertonut äidilleen jo aikoja sitten. Itelleni oli jotenkin vaikea kertoa, että mä oon ehkä mokannut etenemällä niin nopeesti. Mikä on ihan tyhmä ajatus. Ja mun vanhemmathan tuki mua täysillä, tuki meitä. Saatiin hoitoapua, saatiin omaa-aikaa ja yhteistä aikaa. Saatiin aikaa pariskuntana. Saatiin aikaa iteksemme. Mä en ollut saanut tähän mennessä oikein yhtään omaa aikaa ilman R:a, koska olin pelännyt että Tanelilla palaa pinna taas ja huutaa vauvalle. Nyt kun meidän paikallinen tukiverkko tiesi tilanteen, sain myös aikaa itelleni. Ja tää autto paljon.

 

R:n ollessa päälle vuoden alettiin puhua toisesta lapsesta, vaikka alkuun oltiin oltu varmoja, ettei enempää. Ettei meidän suhde kestä toista lasta. Kuitenkin oltiin saatu apua ongelmiin, meillä oli kontaktit joihin oli helppo ottaa yhteyttä jos alkaa taas olla vaikeaa. Toukokuussa 2020 mä plussasinkin. Meillä meni hyvin. Sitten kesällä alkoi taas alamäki. Taneli oli stressaantunut töistä ja se purkautui taas riitelynä kotona. R:lla alkoi myös uhma nostaa hieman jo päätä. Taneli aloitti taas lääkityksen. Mä aloin pelkäämään, että sama toistuisi uuden vauvan synnyttyä. Ja en ollut varma jaksaisinko ite enää tehdä töitä suhteen eteen. Lääkkeet onneksi auttoi taas pahimpaan. Me alettiin uudestaan käymään juttelemassa perheasiain neuvottelukeskuksessa, jotta saataisiin apua ennen kuin asiat olisi yhtä pahasti kuin ekalla kerralla. Tän lisäksi pyydettiin neuvolasta apua Tanelille ja R:lle. R nimittäin vastusti Tanelia tosi vahvasti. Alkoi hirveä itku ja huuto, kun Tanelin kanssa olisi pitänyt tehdä yhtään mitään. Ja tässä ei muuten olisi ollut mitään, mutta mulla alkoi olla raskauden myötä kivut niin voimakkaat, etten pystynyt hoitamaan yksin R:a. Mutten myöskään pystynyt kuuntelemaan sitä hysteeristä itkua ja huutoa. Ja kun se oli vain kun piti tehdä iltatoimia, käydä pissalla tai syödä. Taneli kelpasi kyllä leikittämään, lenkkikaveriksi tai puistoilemaan. Mutta nää muut, ei sitten millään. Meillä tulikin perhetyöntekijä käymään ja saatiin apua. Tän lisäksi Taneli sai psykiatriseen sairaanhoitajaan kontaktin. Ja mun mielestä hänestä on ollut konkreettisin apua meidän perheessä. Saatiin vihdoin ja viimein konkreettista apua ja kunnon neuvoja ja keinoja työstää Tanelin hermoja. Vihdoin tuntui että meitä kuunneltiin kunnolla, eikä oltu vain yksi pariskunta, yksi perhe muiden joukossa, joille annetaan samat neuvot ja lycka till.

 

Tanelin ja R:n välillä näkyi selkeä muutos tän jälkeen. Isi alkoi olla kivempaa seuraa kuin äiti. Mä aloin luottaa siihen, että hyvin kaikki tulee menemään. Vihdoinkin meidän ongelmiin pureuduttiin kunnolla eikä vaan yritetty laittaa laastaria avohaavan päälle. Vaikka mä olinkin luottavainen tulevaa kohtaan, niin tottakai mua jännitti, miten käy kun vauva syntyy. No, miten sitten kävi? Päinvastoin kun olin pelännyt. Taneli on loistanut kahden tytön isänä. Kun mä oon kokenut epäonnistumisia ja huonommuuden tunnetta, on Taneli ollut se joka on patistanut pihalle ottamaan omaa aikaa, hän hoitaa lapset. Kun musta on tuntunut että koko maailma kaatuu päälle, on Taneli ottanut lapset ja käskenyt ottaa päiväunet. Kaikki se pelko, että aiempi toistuisi on ollut turhaa. Tottakai seitsemässä viikossa ei ole ehtinyt vielä paljoa tapahtua, mutta on sitä paljon luottavaisemmin mielin tulevasta kuin aiemmin oli. Ja jos ongelmia ilmenee, on meillä monta kontaktia, joista pyytää apua. Aina kummankin vanhemmista neuvolaan ja perheasiain neuvottelukeskukseen.

 

Mitä mä sitten tällä tekstillä haluan sanoa? Mä haluan kannustaa niin uusia kuin vanhoja vanhempia hakemaan apua. Hakekaa apua matalallakin kynnyksellä. Älkää miettikö muiden mielipiteitä. Miettikää vain teitä ja teidän perhettä. Parisuhteeseen kuuluu ylä- ja alamäet. Hyvät ja huonot hetket. Jos huonot hetket kuitenkin tuntuvat liian vaikeilta, hakekaa yhdessä apua. Hyvän parisuhteen eteen kannattaa tehdä töitä, joskus sitä tarvitsee tehdä enemmän, joskus vähemmän. Ensimmäinen vauvavuosi voi olla todella rankka, varsinkin jos kyseessä on esikoinen. Joskus apua tarvitaan parisuhteeseen, joskus apua tarvitaan lapsen kanssa toimimiseen. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta. Se osoittaa älytöntä vahvuutta, että pystyy pyytämään apua, myöntämään että ei jaksa enää yksin. Avunpyytäminen on aina rohkeuden merkki.

 

Tsemppiä vaikeisiin hetkiin.