Äitiyden erilaisuus itsessä

Mä yks päivä pohdin miten toisen lapsen kohdalla mun oma äitiys ja suhtautuminen asioihin on muuttunut esikoisen ajoista. Tottakai sitä on esikoisen kanssa paljon varovaisempi ja tarkempi ja herkempi. Mutta voi sitä olla myös toisenkin kanssa. Mä en oo. Mulla on nää äitiydet niin erilaiset oman suhtautumisen takia tai ansiosta, miten sen haluu ajatella.

 

Esikoisen aikaan olin tosi varovainen, murehtivainen, halusin olla koko ajan läsnä ja hoitaa itse. Toki siis mä tiedostan sen, että esikoisen ollessa kyseessä kaikki on niin uutta ja ei tiedä itsekään mikä on oikea tapa toimia. Tietoa tulee ovista ja ikkunoista ja näiden lisäksi on vielä ne omat tuntemukset, miten haluaisi toimia. Mulla usein taisteli sisäisesti omat ajatukset, kun tiesin että näin on ok tehdä ja hyväkin tehdä, mutta silti sitä olisi halunnut tehdä ihan päinvastoin. Esimerkiksi kylässä ollessa, en olisi millään halunnut antaa pientä vauvaa kiertämään sylistä syliin, jos vaikka muut eivät osaisi pitää vauvaa oikein tai tiputtavat. Ja kyllä, mä epäilin, että mun ja Tanelin vanhemmat (joista toisilla on neljä lasta ja toisilla viisi lasta ja entuudestaan kaksi lastenlasta) eivät osaisi käsitellä vauvaa. Mä ajattelin, että vain mä tiesin, miten vauvaa kuuluu käsitellä. Ja tiedostanhan mä, että osaksi se on se äidillisyys mikä mussa näitä huusi. Mun oma äitikin sanoi, että on kokenut samoja tunteita meistä. Mutta silti se tuntui niin ristiriitaiselta.

Jos miettii sitten vaikka nukkumista, niin mä kävin varmaan 10 minuutin välein tarkistamassa, että toinen hengitti. Koska eihän sitä tiedä, vaikka just meidän vauva päättäisikin unohtaa miten hengittää (ei ole yleistä, älkää murehtiko). Ja auta armias, jos neiti päättikin nukkua pitemmät päiväunet, sitten käytiin viiden minuutin välein. Koska kumminkin olin vetänyt peiton liian korkealle. Tai kääntänyt pipon naamalle. Tai kääntänyt vauvan makaamaan mahalleen, koska ei sitä tiedä. Mä pitkään murehdin kätkytkuolemaa, mutta lopulta kun ajattelin asiaa enemmän tulin siihen tulokseen, että se johtuisi sitten jostain aivoperusteisesta, ettei niin meillä kävisi. Kumminkaan ei ollut unipesiä, reunapehmusteita, ei mitään mihin vauva olisi voinut kääntää kasvonsa eikä mahdollisuutta kääntyä takaisin. Se rauhoitti lopulta omaa mieltä, että asia ei olisi meidän hallinnassa.

 

Esikoisen kanssa meillä oli myös Tanelin kanssa omat haasteemme (joista kirjoitin enemmän täällä), joiden takia mun oli vaikea jättää Tanelia ja R:a keskenään. Ja ehkä vielä suurempana tekijänä oli se, että R ei huolinut pulloa. Joten mun oli aina oltava ruokintaetäisyydellä. Tästä syystä mä olin joko aina kotona tai aina vauva mukana. Ja ei siinäkään mitään sinäänsä. Mä tahdoin olla R:n kanssa, mä koin sen tärkeimmäksi asiaksi mitä tiesin. Joten mä olin aina R:n kanssa. Kaikkialla. Se vaikutti tottakai paljon asioihin. Ja en tiiä kummalla on enemmän totuuspohjaa, mutta silloin mä koin, etten haluakaan muuta. Tai sitten en voinut myöntää itelleni, että haluan myös välillä omaa aikaa yksin. Molemmat voivat olla yhtä tosia, tai sitten ei.

 

Nyt sitten toisen kanssa. Musta tuntuu välillä että oon ihan eri ihminen. Ja toisaalta se välillä huolestuttaa, etten oo samalla tavalla huolissani A:n kanssa, kun mitä olin R:n kanssa. Välillä mietin, että oonko huono äiti, enkö rakasta toista lasta tarpeeksi, kun en koe samanlaista huolta kuin esikoisen kanssa? Mutta sitten lohdutan itteäni, että esikoisen kanssa kaikki oli uutta ja ihmeellistä, nyt toisen kanssa voin antaa itteni ottaa vapaammin, kun on huomannut, että on jo yhden lapsen onnistunut pitämään hengissä. Vailla kyllä sitä on säikähdyksiä käynyt A:nkin kanssa. Yhtenä iltana kävin kaikki tutut läpi että kuulostaako tää nyt normaalilta, uskaltaako tässä nyt alkaa edes nukku. Neitihän siis kuorsasi.

 

Meillä on ollut käytössä unipesä, on ollut unikaveri, peitto, nukutettu viereen meiän sänkyyn, annettu kiertää sylistä syliin ja viettää aikaa muiden sylissä ja tulla mun luo syömään tai rauhoittumaan. Mä saatan välillä havahtua, että hetkonen, vieläkö se neiti nukkuu. Ja sitten saatan käydä kurkkaamassa tai en. Harvemmin enää käyn kurkkimassa. Usein tarkastuskäynnit johtuu siitä, että rauhoittumista ennen on ollut hervotonta huutoa, vaatteet menneet huonosti päälle (esim silmille) tai joku muu tällänen vastaava, mikä sitten nostattaa pienen ihmetyksen.

 

Mulla on ollut tosi ailahtelevat tunteet nyt toisen kohdalla omasta vanhemmuudesta. Ennen kuin A syntyi olin varma, että mähän handlaan kaiken. Mä oon oikea supermama. Sitten A syntyi ja huomasin, ettei asiat menneetkään niin kuin aattelin. Ja se ahdisti. En ollutkaan niin luontainen äiti, kuin olin ollut esikoisen kanssa ja millainen olin kuvitellut olevani. Koin epäonnistuneeni. En pystyisi jakautumaan kahdelle, pystyisin olemaan vanhempi vain yhdelle lapselle. Nyt kun aikaa on kulunut taas vähän enemmän, on tullut varmuutta omaan toimintaan ja uskoa siihen, että mä pystyn. Mä osaan.

 

Kuten tossa aiemmin kirjoittelinkin, oon vapautuneempi A:n kanssa, kuin mitä olin R:n kanssa. Ja haluan uskoa, että se johtuu enimmäkseen siitä, että koen mun olon varmaksi omasta äitiydestä viimein. Tuntuu kuin palaset ois loksahtaneet paikoilleen. Välillä ne irtoaa uuden palasen loksahtaessa omalle paikalleen, mutta palautuvat aina paikoilleen. Mä luotan eniten omaan äidinvaistoon ja toimiin, jotka koen meillä toimivana ja onnistuneina. Useat toimintamallit on todettu jo esikoisen kohdalla toimivina, ja niitä jatketaan nyt toisenkin kanssa ja toistaiseksi nekin on onnistuneet. On niin ihana huomata, että mä sittenkin osaan! Mulla on myös muutamia vinkkejä, joilla on varmaan ollut myös vaikutusta tähän omaan onnistumisen fiilikseen, mutta niistä kirjoittelen ens kerralla!