Ulkopuolisuus ja sen pelko

 

Näin korona-aikana tuntuu korostuvan tai lisääntyvän yksinäisyyden tuntemukset. Vaikka mä en ite kovinkaan pidä suurista ihmismassoista ja isossa porukassa hengaamisesta, niin kieltämättä näin vauva-aikana sitä kokee olonsa vähän yksinäiseksi. Mulle on muutenkin tosi vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin ja luoda ihmissuhteita, oon tosi epävarma itestäni. Nyt kun pitäisi itse tehdä alotteita ja tutustua ihmisiin, niin huomaan käpertyväni vain omaan kuplaani ja hyväksyväni sen, että on yksin. Tai siis enhän mä yksin ole. Mulla on ihana muutaman äidin porukka, jossa on äitejä ympäri Suomea, instan kautta tullut juteltua ihanien ihmisten kanssa ja on mulla muutama kaverikin vielä tallella. Mutta ehkä se miksi mä koen itteni niin yksinäiseksi siitä huolimatta on se, että mä kaipaan sitä samassa tilassa oloa, näkee toisen eikä ole äänen tai viestien varassa. Tässä on varmaan myös se mun oma epävarmuus kun en voi lukea toista samalla tavalla kun samassa tilassa ollessa.

 

Mä välillä mietin, mistä tää kaikki johtuu. Mua ei oo koskaan kiusattu, ei jätetty ulkopuolelle, ei mitään tällaista. Ala-asteella meillä oli tiivis luokka, kaikki tuli kaikkien kanssa toimeen vaikka olikin tyttöjen keskenkin kaksi porukkaa. Mä kuuluin niihin molempiin. Yläasteelle siirryttäessä luokka hajosi ja ripoteltiin eri luokille eri tavalla. Tässä vaiheessa se kaikki varmaan ”alkoi”. Mä en yläasteellakaan jäänyt koskaan yksin. Mulla oli aina joku kenen kanssa olla. Mutta silti, mä koin itteni tosi usein ulkopuoliseksi. Kaverit joihin tutustuin ja joiden porukkaan pääsin mukaan, niin vaikka mut otettiinkin lämpimästi mukaan, niin mä en silti ollut kunnolla osa porukkaa. Muut oli tunteneet toisensa koko alakoulun, ehkä jopa päiväkodista asti ja mä tulin mukaan vasta yläasteella. Vaikea siinä on päästä sisään ryhmään samalla tavalla. Lukiossa sama jatkui. En ollut koskaan yksin, mua ei jätetty ulkopuolelle. Mutta silti mä en kokenut kuuluvani mihinkään kaveriporukkaan. Mulla ei ollut edes parasta kaveria enää samalla tavalla kun ala-asteella. Aiemmin mua ei ollut asia niin vaivannut, mutta kun tuli Wanhojen tanssit ja penkkarit, ja muilla oli omat porukat joiden kanssa juhlittiin, niin koki itsensä kieltämättä ulkopuoliseksi, vaikkei fyysisesti ulkopuolelle jätettykään. Ja se on tuntunut ehkä pahimmalta, kun on saanut olla mukana, mutta ei kuitenkaan oo päässyt osaksi sitä ryhmää.

 

Lukion jälkeen lähdin Turkuun opiskelemaan ja sieltä mulle on jäänyt kaksi ihanaa mimmiä joiden kanssa vieläkin viestitellään melkein päivittäin. Ja koronaa tai ei näkeminen olisi harvaa kun jokainen asuu eri paikkakunnalla ja eri elämäntilanteissa, joten aikataulujen sovittaminen on lottovoitto. Koulun jälkeen tutustuin odotusaikana samassa kuussa laskettujen äitien kanssa. Meillä oli tiivis ja ihana porukka, joiden kanssa treffattiin usein ja viestiteltiin päivittäin. Musta oli tosi ihanaa, kun koin olevani kerrankin osa porukkaa. Muutettiin sitten Saloon R:n ollessa neljän kuukauden ikäinen. Ja siitä alkoi pikkuhiljaa mun erkaantuminen ryhmästä. Pikkuhiljaa musta alkoi taas tuntua siltä, etten oikeasti kuulu ryhmään. Kun omiin kyselyihin ei vastata, kukaan ei ollut valmis näkemään Salossa, vaan aina olisi pitänyt mun ajaa vauvan kanssa Turkuun. Mulla oli pitkään jotenkin tosi paha olla, ihan kuin olis ollut löysässä hirressä. Halusin irrottautua ryhmästä, koska tuntui ettei mua haluttu enää siihen, mutta samalla halusin pitää ryhmästä kynsin ja hampain kiinni. Kun kerrankin oli ryhmä johon olin kuulunut. Jossain vaiheessa tein sen päätöksen, että lähdin ryhmästä pois. Kaipaan välillä sitä ryhmää, mutta toisaalta, ehkä mä kaipaan enemmän sitä, millainen se ryhmä oli alkuun ja ajatusta siitä ryhmästä.

 

Nyt A:n odotusaikana mä yritin etsiä vastaavaa ryhmää. Etsin Salosta, etsin Turusta, etsin mistä vain. Mä halusin löytää uudelleen sen saman fiiliksen mikä oli esikoisenkin vauvaryhmässä. En tiedä sitten, onko se korona vai mikä, mutta tuntuu ettei löytynyt ryhmiä. Tai jos löytyi, niin ne hiljeni ennen kuin ehtivät edes alkaa. Koita siinä luoda tiivistä ryhmää, kun viestejä tulee viisi kuukaudessa. Onnekseni mä pääsin mukaan ihanaan ryhmään, jossa kaikilla on entuudestaan jo 2018 syntynyt esikoinen ja toisen lapsen laskettu aika tammikuussa 2021. Vaikka tääkin ryhmä on hieman hiljentynyt kaikkien vauvojen synnyttyä, koen silti, että mä oon osa ryhmää, mut halutaan siihen. Silti mä kieltämättä pelkään, käykö tässäkin samalla tavalla kuin muissa. Joko ryhmä vain hiljenee, eikä enää puhuta kuin joskus ja jouluna tai sitten koen oloni ulkopuoliseksi ja ajaudun taas siihen pohdintaan onko parempi olla mukana vai lähteä pois.

 

Usein mä sanon itelleni, etten mä kaipaa ihmissuhteita. Mulla on tarpeeksi kun mulla on mun perhe ja muutama ystävä. Mutta varsinkin nyt vauva-aikana mä kaipaan niin kovin samassa tilanteessa olevia ihmisiä lähelle. Ihmisiä, joiden kanssa istua olkkarin lattialla ja juoda kahvia, kun vauvat makaa lattialla. Ihmisiä, joiden kanssa istua hiekkalaatikon reunalla. Mutta samassa tilanteessa olevien lisäksi kaipaan niitä joiden kanssa puhua muusta kuin lapsista. Mutta musta tuntuu etten osaa enää puhua muusta kuin lapsista ja lapsiin liittyvistä. Onhan ne tällä hetkellä ainoat mitä mun elämässä tapahtuu.

 

Mä haluaisin niin tietää mistä oma epävarmuus, epäluulot, ulkopuolisuuden tunteet ja muut tulee. Musta olis nimittäin ihana tutustua ihmisiin, luoda ihmissuhteita, mutta mä pelkään etten oo kelpo. Tuntuu, että muille ihmissuhteiden luonti ja ihmisiin tutustuminen on niin helppoa ja käy tosta vain.  Mun on esimerkiksi tosi vaikea mennä tutustumaan ihmisiin oma-alotteisesti, mutta jos joku toinen tekee aloitteen mua kohtaan mulla ei oo mitään ongelmaa tutustua. Sillon mä koen, että mut on hyväksytty kelvolliseksi tutustua. Jos mä ite teen alotteen, pelkään että toinen vastaa vain sen takia, että kokee sen velvolllisuudeksi ja ystävällisyyttään, muttei oikeasti haluaisi. Näistä tunteista olisi niin ihana päästä eroon. Nää meinaan varjostaa myös mun ihmissuhteita välillä. Pelkään ihmisten olevan mun kanssa tekemisissä vain sen takia, että eivät kehtaa tai viitsi sanoa että hei kiitti, mut ei kiitti. Ja tää on huono taas siinä suhteessa, etten uskalla tehdä töitä kaverisuhteiden eteen. Pelkään, että se kaikki työ menee hukkaan, koska mun kanssa ei oikeasti haluttaisi olla. Haluisin saada varmuutta siihen, että uskon aikuisten ihmisten kyllä sanovan suoraan jos kemiat ei kohtaa. Toivotaan, että se ajan kanssa helpottaisi.