Älä tule paha äiti, tule hyvä äiti

 

Mä näin tän kuvan pyörimässä sosiaalisessa mediassa nyt loppuvuodesta. Taisinkohan törmätä siihen jossain vauvanodotusryhmässä, niitä on niin monta jo, ettei pysy perässä missä ryhmässä tapahtuu mitäkin. Kommenttikentässä tuli ilmi useampaa mielipidettä puolesta ja vastaan. Osa oli sitä mieltä, että suositukset ovat vain hyvästä ja niiden avulla pystyy luottamaan toimivansa oikein ja osa oli taas sitä mieltä, että vastaavat luovat vain turhaa stressiä ja huonommuuden tunnetta omasta äitiydestä. Esikoista odottaessa mun ajatusmaailma oli hyvin suosituksiin orientoitunut. Oli tarkoitus pitää esikoinen kotona vähintään kolme vuotta, sokeria ekan kerran vasta kolmivuotiaana, ei ruutuaikaa, joka päivä ulkoillaan ja keksitään jotain kehittävää tekemistä ja ruuat tehdään aina itse. Odotusaikana ja esikoisen synnyttyä mä ajattelin toimivani näin ja pidin sitä parempana tapana toimina, näin toimimalla olisin parempi äiti. Mä luulen, että syy näihin ajatuksiin oli epävarmuus omasta äitiydestä ja halu näyttää muille, että on täydellinen.

Esikoisen kasvaessa ja kun itekin kasvoi äitinä, tajusin sen, ettei aina tarvitse tehdä kaikkea täydellisesti ja ehdottomasti. Esimerkiksi mulla oli ajatuksena tehdä vauva-aikana ruuat itse eikä syöttää purkkiruokia, koska todellinen äitihän tekee kaiken itse. Oma äiti kuitenkin kertoi, että oli ollut suoraan sanottuna pulassa mun kanssa, kun oli ajatellut samalla tavalla ja tehnyt kaiken itse. Sitten kun ei ollutkaan reissussa mukana omatekoista ruokaa, en ollut huolinut lainkaan kaupan versiota. Siinä sitten oltiin huudettu nälkää, muttei suostuttu syömään. Päätinkin siis ottaa oman äidin mokasta oppia ja annoin sekä itsetehtyä, että kaupan ruokaa. Näin ollen ei tarvinnut murehtia siitä, että omatekoista ruokaa ei olisi tarjolla kun sitä tarvitsee, mutta pystyi silti olemaan ylpeä että ruokki lasta omatekoisella ruualla. Ajansaatossa tämäkin väheni, kun ymmärsin, ettei se, että teen ruuan itse, tee parempaa äitiä. Toinen itselle kova opin paikka oli se, etten jäänytkään kotiäidiksi. Niin pitkään kun vaan muistan, haaveilin kotiäitiydestä ja siitä, että saan pitää lapset kotona ja hoitaa itse, kuten aito nainen ja äiti. Omasta valinnasta hain ja pääsin kouluun, jolloin tuli eteen tilanne, jossa esikoinen piti laittaa alle vuoden ikäisenä hoitoon. Ja jestas, että mä koin itseni paskaksi äidiksi. Miten kukaan itseään hyväksi äidiksi kutsuva voi pistää alle vuoden ikäisen vauvan jollekin ulkopuoliselle hoitoon. Mä itkin ja itkin tätä tosi paljon, mä koin niin uskomattoman huonoa omaatuntoa siitä, että voin olla niin itsekäs, että tahdon lähteä opiskelemaan ja hylätä oman lapsen. Onneksi pääsin tästä olosta eroon, ja ymmärsin kouluun päästyä ja esikoisen aloitettua hoidossa, että se oli meille paras valinta. Mä olen paljon parempi äiti, kun saan tehdä omia asioita ja esikoinen saa muista lapsista seuraa ja hoidossa saa kehittäviä aktiviteetteja, joita mä en rehellisesti sanottuna olisi varmaan pitkän päälle jaksanut, vaikka ajatuksissa niin olisin tehnyt useamman vuoden. Tästä mä oppisin sen, että joskus parasta vanhemmuutta on tiedostaa se, että itsekin tarvitsee vanhemmuudesta pienen tauon.

Omien haaveiden ja suunnitelmien kääntyessä päälaelleen ja huomatessa, että siitä huolimatta esikoinen kasvoi ja kehittyi ihan älyttömän hurjaa vauhtia, ymmärsin ettei suosituksista joustaminen tee aina hallaa lapselle. Näiden kautta mä sain luottamusta ja uskoa omiin valintoihin ja omaan äitiyteen. Mä osaan tehdä meidän perheelle parhaat valinnat, vaikka ne poikkeaisivatkin siitä mitä pidetään yleisesti parempana. Ja sekään ei tee huonommaksi vanhemmaksi huomata tehneensä virheen. Sitten muutetaan omaa toimintaa ja korjataan virhe. Lapset on onneksi hyvin sopeutuvaisia ja tärkeintä on turvallisuudentunne. Jos sitä vaikka huomaakin, että oli virhe totuttaa lapsi nukkumaan vieressä, niin lapsi ei mene rikki siitä, että opettaakin nukkumaan omassa sängyssä. Nyt toista odottaessa oon niin tyytyväinen, että oon löytänyt varmuuden omaan äitiyteen. Sosiaalisen median myötä tuntuu että äitiyteen kasaantuu ihan järkyttävät paineet olla tietynlainen. Sosiaalisen median kautta on helppo verkostoitua ja löytää vertaistukea äitiyteen, mutta samalla siellä on ihan järkyttävä kilpailu siitä, kuka on paras tai millainen äiti on hyvä äiti. Osa äideistä on suoraan sanottuna ilkeitä, jos toimii itse eri tavalla kuin he, osa tahtoo hyvällä neuvoa, vaikka neuvoa ei toivottaisi ja osa antaa muiden olla omissa oloissaan, vaikka joskus onkin hyvä huomauttaa, että hei, tiesitkö että tossa on tällainen riski? Joskus sitä ei oikeasti tiedä, että omassa toiminnassa on jotain riskaabelia ja ystävällinen huomautus siitä, voi olla tervetullutta. Usein jos omaa huonon itsetunnon ja on epävarma omasta äitiydestään, minkälainen tahansa kommentointi omaa äitiyttä kohtaan, vaikka sen yrittäisi kuinka ystävällisesti sanoa (tai vaikka ei sanottaisi edes asianomaiselle suoraan vaan olisi yleistä keskustelua) voi tuntua henkilökohtaiselta hyökkäykseltä. Mikä on tosi kurjaa! Kenenkään ei tulisi joutua kokemaan huonommuutta omasta äitiydestään. Itse oon onnekas siinä suhteessa, että oon oppinut luottamaan omaan itseeni ja omaan äitiyteen.

Nyt toista lasta odottaessa ja jälleen odotusryhmissä pyöriessä huomaa sen, kuinka varsinkin esikoista odottavat ovat valtavan tietomäärän edessä siitä, mikä on hyväksi ja kuinka toimia. Osa tiedosta tulee toisilta äideiltä, osa blogeista ja osa tutkimuksista. Varmasti saa pään pyörälle siitä, kuinka toimia parhaalla mahdollisella tavalla. Tähän ei kuitenkaan mun mielestä ole oikeaa vastausta. Jokainen äiti on erilainen ja jokainen lapsi on erilainen. Se mikä toimii meillä, ei todennäköisesti toimi toisessa perheessä. Jopa se mikä toimii meillä esikoisen kanssa, ei toimikaan nyt toisen kanssa. Se ajatus kieltämättä luo hieman epävarmuutta ja jännitystä tulevaan. Esikoisen kohdalla on onnistunut tekemään oikeita valintoja ja jos nyt aiemmin hyväksi todetut valinnat eivät toimikaan, saattaa hyvinkin käydä niin, että koen jälleen epävarmuutta omasta vanhemmuudesta. Mä kuitenkin toivon, että näistä mahdollisista tilanteista ja tunteista huolimatta pystyn luottamaan omaan äitiyteen. Se on kuitenkin itsellä ollut se, mihin oon kaikesta huolimatta luottanut. Epävarmuuden alla on kuitenkin luotto siihen, että mä osaan. Mä osaan olla omalle lapselle paras mahdollinen äiti, vaikka joskus se tarkoittaisi virheiden tekemistä ja niistä oppimista.

Annetaan armoa itsellemme ja toisille äideille, jokaiselle on tärkeintä olla omalle lapselle paras äiti.