Rakas raskas raskaus

 

Nyt se on ohi. Yhdeksän kuukauden jännitys, odottelu, kasvaminen ja tutustuminen on päättynyt ja meidän toinen pieni prinsessamme syntyi viimein. Kirjoittelen myöhemmin synnytyskertomusta, niin saatte kuulla tarkemmin mitä kaikkea matkan aikana tapahtui.

Tää toinen raskaus oli selkeesti raskaampaa kuin esikoisen aikaan. Oli esikoisen aikaankin supistelua, liitoskipuja ja monenlaista vaivaa. Mutta silloin olin niin pelokas ja varovainen, ettei vain mitään sattuisi. Ja mukavuudenhaluinen. Mieluummin jäin makaamaan sohvalle katselemaan sarjoja, kuin kävelylle kun jo pihatien päähän pääseminen tuntui pahalta. Nyt tässä raskaudessa otin alkuun jo sen asenteen, että nyt ei pienestä jäädä makaamaan vaan jatketaan normaalia elämää. Erilaiset vaivat ja kivut kuuluvat asiaan ja niin kauan kun vauvalla on kaikki hyvin ja kivut eivät ole liian kovat niin jatketaan vaan. No, kuten elämään kuuluu niin kaikki ei aina mene niin kuin suunnittelee tai toivoo.

Alkuraskaudessa alkanut pahoinvointi jatkui reippaasti puoleen väliin asti. Oksentelua ei ollut kuin silloin kun unohdin syödä heti herättyä, mutta se jatkuva etova olo.. Kun samaan aikaan tiesi ettei oksenna, mutta silti ei voinut ihan varma olla, jos nyt kuitenkin nousisikin ylös. Liikkuminen piti miettiä niin että mukana oli aina pussi ihan vain varmuuden vuoksi, tai että pääsi vessaan. Tai edes puskaan. Onneksi ensimmäisestä kerrasta viisastuneena osasi varautua ja tiesi mitkä tilanteet itsellä oli niitä jolloin yleensä oksensi.

Pahoinvoinnista kun päästiin niin oli hetkellinen seesteinen aika, kun nautin raskaudesta täysin rinnoin ja haaveilin jo kolmannesta kerrasta. Ja sitten alkoi supistukset ja kolotukset. Ilmeisesti omat geenit on sellaiset että kohtu supistelee herkästi koska esikoisesta oli samaa ja samaa on ollut omalla äidillä ja äidin äidillä. Vaikkei supistukset kipeitä olleetkaan vaan harkkasupistusten mahan kovettumista, niin kyllä sitä alkoi vatsa olla kovilla kun supistus supistuksen perään veti vatsan ihan kivikovaksi palloksi. Esikoisen aikaan tästä samasta syystä jäin töistä sairaslomalle, sillä pelkäsin ennenaikaisuutta. Nyt tiesin tai ennemmin uskoin, ettei supistukset tee mitään, tuntuvat inhottavilta, joten jatkoin elämää normaalisti. Jossain vaiheessa siirryin koulusta etäopiskeluun. Osittain koronan, osittain oman voinnin vuoksi.

Vikalla kolmanneksella olin varma jo että kolmatta lasta ei tule. Tiedä sitten oliko oma koko, se ettei ollut päässyt liikkumaan ja lihakset kovilla vai kaiken mahdollisen yhdistelmä, oli liikkuminen äärettömän vaikeaa ja sen jälkeen oli kroppa aivan loppu. Hetkittäiset hyvät päivät kostautuivat seuraavana päivänä kun innostui lenkkeilemään tai riehumaan R:n kanssa. Sitä vain toivoi niin kovin, että jos nyt alkaisi helppaamaan ja varsinkin se että kun pääsee liikkumaan niin se ruokkisi sitä parantumista. Toisin kävi. No sitten ku alko laskettu aika lähenee (puhumattakaan kun mentiin sen yli) aloin väkisin touhuamaan ja liikkumaan. Ja joo, toisaalta ulkoillessa tuli hyvä fiilis ku pääs sisältä raikkaaseen ilmaan, mutta sitten taas se että se kostautu öisin kun yritti liikkua niin tuli mietittyä onko se sen arvosta (ja varsinki nyt miettii et kaikki ne yritykset savustaa lapsi ulos niin oliko sen arvosia).

Lopussa mä tosiaan vannoin ettei meille kolmatta lasta tule. Mä en halua kokeilla kolmatta kertaa paheneeko tää taas entisestään. Vaikka fyysisesti oli rankempaa kun esikoista odottaessa, niin kaikkein pahinta oli se henkinen puoli kun ei voinut samalla tavalla touhuta kotona. Kun piti esikoiselle sanoa ei, äiti ei jaksa. Ei, äiti ei nyt pysty. Tai kun kaikki kotityöt kaatu Tanelin niskaan, kun mä en vaan jaksanut. Ja ajatus siitä, että olisi kolmannen kerran raskaana ja pitäisi kahdelle ihanalle sanoa ettei äiti jaksa tuntuu vaan niin pahalta. Silti aina välillä huomaan, että miettii oisko vielä yksi… Sitten muutaman vuoden päästä… Älkää vaan Tanelille kertoko, mä vannotin jo sille etten halua enää yhtäkään. Ei anneta sille mahdollisuutta sanoa ”Mähän sanoin!” Ja kun se on ihan hullua että samaan aikaan mä jo kaipaan raskautta ja nautin siitä, mutta samalla mä muistan sen riittämättömyyden tunteen kun ei voinut olla esikoisen kanssa tai ne kivut ja väsymyksen lopussa kun olo oli kamala. Mä en tiedä toivonko että aika kultaa muistot ja en muista millaista on ollut, vai tahdonko muistaa kaiken, jotta sitten voi tehdä päätökset todellisen muistikuvan mukaan. No, kaikki ajallaan, toivutaan nyt ensin tästäkin raskaudesta ja synnytyksestä.