Synnytyskertomus

 

Mä olin toivonut tästä toisesta synnytyksestä erilaista kuin esikoisen. Ei sillä että esikoisen synnytyksessä olisi jotain vikaa ollut tai aiheuttanut harmia. Esikoisen synnytys käynnistettiin laskettuna mun insuliinihoitosen raskausdiabeteksen takia. Alkuun mulle oli koko radi hirvee pettymys ja häpeä, mutta toisaalta siinä oli se plussapuoli, että tiesi milloin lähteä synnyttämään, eikä tarvinnut pitkään odotella. Käynnistyksessä käytettiin ballonkia ja ballongin laitosta meni noin 1,5 päivää niin meidän pieni prinsessa oli syntynyt. Tottakai kivut oli ensikertalaiselle uutta ja ei tiennyt oikein mitä odottaa, meninkin aika takki auki synnyttämään ja ottamaan kaiken uuden vastaan avoimin mielin.

Nyt toisen kanssa mä toivoin että synnytys olisi käynnistynyt itellään. Olisin halunnut kokea sen kun supistukset voimistuvat kotona, miettiä koska lähteä ajamaan synnärille ja jännitellä alkaako synnytys supistuksilla vai vesien menolla. Päiviä, pah viikkoja, mä malttamattomana tutkailin omaa oloa ja mietin olisko nyt se päivä. Kun energiaa oli kun pienelle kylälle, olin varma että nyt kroppa on valmistautumassa ja täyttäny ittensä energialla, tänään lähetään. Ei lähetty. Kun olis voinut nukkua vaan koko päivän (ja melkein nukuinki), olin ihan varma että nyt kerätään voimia synnytystä varten. Ei kerätty. Kun yö meni ärsyttävien muttei kivuliaitten supisten parissa toivoin että nyt se olisi lähtö, olihan ne säännöllisiä ja kesti pitkään, muttei kivuliaita. Ei tullu lähtöä. Kun housut kastui kerta toisensa jälkeen, oli pakko käydä (kolmesti!) tsekkaamassa olisiko lapsivettä. Ei ollut. Viikonloppuna ennen käynnistystä luulin olevani 100% varma siitä että nyt ne vedet meni. Vessassa käydessä holahti sen verta kovin pyttyyn että ei se pissaakaan voinut olla. Aamulla näytille ja ei ollut vettä ei. Siinä vaiheessa mä päätin etten enää aio yrittää vauhdittaa synnytyksen käynnistymistä, en aio tutkailla omaa oloa enkä miettiä edes koko synnytystä. Käynnistykseen oli nimittäin 3 päivää enää.

Keskiviikkona 10.2. lähettiin sitten ajelemaan aamulla Turkua kohti. Ensin käytiin kyllä aamupalalla lähikahvilassa. Pieni hetki ihan kahden, sitä ei hetkeen saisi taas kokea. No, kun oltiin lähdössä aamupalalta sitten ajamaan Turkuun niin autossa alkoi merkkivalo palaa ja mies kirosi että auton ohjausavustin ei toimi. No ei muuta kun ohjekirjaa tutkimaan ja kokeilemaan auttaisko uudelleen käynnistäminen. Ei vaikutusta. Ohjekirjassa tiukka kielto, älä aja. Ei muuta kun auto parkkiin ja soittelemaan mun vanhemmille onko jompikumpi kotona niin että pystyisi meidät ajamaan Turkuun. Pienen säätämisen jälkeen mun sisko pääsi viemään meitä ja matka jatkui. Autossa mä mietin vaan että mitäköhän tästäkin päivästä tulee kun alko näin hyvin (ja pohjalla vielä harmitus siitä ettei synnytys käynnistynyt itellään vaikka kaikkeni yrittänyt useemman viikon). Parilla minuutilla myöhästyttiin sovitusta ajasta, mutta eipä sillä väliä kun TYKSissä taisi olla aikamoinen kiire. Kolme vai peräti neljä muuta äitiä oli myös tulleet käynnistykseen samalle aamulle ja ajat venyivät. Me päästiin vasta 11 aikaan lääkärin tutkittavaksi, vaikka aika oli jo 10. No eipä se niin vakavaa, mieluummin näin päin kun että oltaisiin ite oltu 11 paikalla ja meitä odotettu 10.

Sisätutkimuksessa katsottiin neidin kokoa, asentoa, kohdunsuun tilannetta ja pohdittiin miten lähdetään käynnistämään. Mä olin toivonut että olisi auennut edes sen verran että pääsisi suoraan saliin kalvojen puhkasuun ja siitä homma lähtisi rullaamaan. Ettei tarttis olla käynnistysosastolla odottelemassa. Kohdunsuu oli kuitenkin vain 1,5-2cm auki, joten päädyttiin ballonkiin. Esikoisesta oli myös, joten tuttua juttua. Lääkäri lohdutti että paikat tuntuvat sen verta kypsiltä, että tuskin kauaa menee että tipahtaa pois. Saatiin lupa lähteä kotiin asti tai jäädä osastolle. Varoiteltiin kyllä että aika täyttä on, että joutuu jakamaan kahden muun kanssa huoneen. Mä toivoin että ballonki irtoais nopeesti, joten lähettiin Skanssiin syömään ja kiertelemään, kävely kumminkin auttaisi ballonkia painamaan kohdunsuuta. Jo sairaalasta pois kävellessä mä sanoin Tanelille, että tuntuu kun ballonki olis jo laskeutunu alemmas, voisko olla että jopa tippunut. No taksilla Skanssiin, siellä ensimmäiseksi vessaan kokeilemaan onko vielä paikoillaan. Vähän aikaa mä nyin sitä pois, mutten uskaltanut kovin vetää ja totesin että paikoillaan se vielä on, ei muuta kun syömään. Syödessä tuli muutamia aika napakoitakin supistuksia, muttei mitenkään säännöllisesti ja ne kesti hyvin hengittelemällä. Syömisen jälkeen uudelleen kokeilemaan lähtiskö irti vai ruvetaanko kiertelemään kauppoja. Onneksi ballonki tipahti parin nykäsyn jälkeen pois ja ei muuta kun taksia tilaamaan takasin synnärille.

Synnärille päästyä kirjauduttiin sisään ja venailtiin kätilöä joka tulisi ohjaamaan omaan saliin. Tässä odotellessa en tuntenut yhen yhtä supistusta. Kaikki oli loppunut kun ballonki lähti irti. Päästiin saliin, kävin vessassa ja vaihtamassa sairaalavaatteet päälle, jonka jälkeen puhkastiin kalvot. Esikoisen aikaan sain nousta heti ylös ja vedet holahti suoraan jaloille. Nyt taas makailin sängyssä puolisen tuntia kun pikkuhiljaa annettiin valua. Supistukset ei kuitenkaan alkaneet uudestaan, joten tunti kalvojen puhkasusta alotettiin oksitosiinitippa vauhdittamaan tilannetta. Oksitosiinimäärää nostettiin kolme kertaa ennen kun supistuksiin saatiin riittävä tiheys ja kesto. Kun supistuksia tuli säännöllisesti voitiin tippa keskeyttää ja antaa kropan itse supistella. Tässä vaiheessa mä jaksoin yllättävän hyvin pelkällä hengittelyllä. Esikoisen aikaan halusin ennemmin itselle mukavan synnytyksen ja kivunlievitykset mahdollisimman pian, nyt taas halusin kokeilla, mihin oma keho ja mieli pystyy. Olisko ollut 6-7 aikoihin illalla kun pyysin päästä ammeeseen, josko vesi auttaisi kun niin moni sitä kehuu (ja itekin nautin vedestä muutenkin). Tässä vaiheessa alko supistukset olla jo aika napakoita ja hengittelykään ei enää riittänyt. Ehkä puolen tunnin tai jopa tunnin ammeessaolon jälkeen pyysin että saisin jotain lääkkeellistä kivunlievitystä, alkoi ammeessa olokin olla jo aika tukalaa. Alkuun ärsytti ihan suunnattomasti, kun mulle suositeltiin ilokaasua, että kokeileppa sitä ensin ja sitten katotaan puudutteita.  Esikoisen aikaan ilokaasusta tuli nimittäin vain tajuttoman huono olo, enkä saanut siitä mitään apua. No kilttinä tyttönä otin ilokaasun ammeen kaveriksi ja yllättävä kyllä se helpotti ainakin hetkellisesti. Kaasun avulla jaksoin ammeessa pari tuntia pitempään. Ysin aikaan illalla alkoi supistukset olla niin kipeitä, ja itellä kaasu alko tehdä sen että tajunta alko hämärtyä, joten halusin ammeesta pois. Oli kyllä aika arpapeliä millon ajottaa ylösnouseminen, että pääsi ammeesta ylös enne uutta supistusta, kun ne eivät tulleet mitenkään säännöllisesti.

Ammeesta kun päästiin ylös ja vaatteet päälle ja takasin omaan huoneeseen alettiinkin jo valmistella puudutteen laittoa. Mä olin itse toivonut epiä, koska esikoisen kanssa se oli toiminut niin älyttömän hyvin. Mulle suositeltiin kuitenkiin esimerkiksi kohdunkaulanpuudutetta, mikä sopii paremmin uudelleensynnyttäjille, nopeamman vaikutuksen takia (ehkä se oli näin, vähän hatarat on muistikuvat). Mulle se oli ihan sama, mitä kivunlievitystä saan, kunhan saan. Tehtiin sisätutkimus jälleen, että nähdään miten tilanne on muuttunut ammeessaolon aikana. No ei mitenkään! Joten todettiin epiduraali paremmaksi vaihtoehdoksi. Anestesialääkäri tuli laittamaan puudutteen ja ensimmäinen pistos meni pieleen, eikä auttanut supistuksiin yhtään. Jonkun ajan päästä sain uuden annoksen ja se meni juuri sinne minne pitikin. Voi autuas sitä oloa. Supistukset tunsi, mutta ne eivät tehneet liian pahaa. Koska avautuminen oli tyssännyt, jouduttiin aloittamaan uudelleen oksitosiinitippa, mikä tietenkin lisäsi vähän volyymia supistuksiin. Esikoisen aikana oksitosiinia sain vasta viimeisille senteille, joten pärjäsin pelkällä epiduraalilla todella pitkään. Nyt oli epi ja ilokaasu kivunlievityksinä. Ja voin sanoa, ymmärrän nyt miksi monet puhuu ilokaasunkin puolesta. Olo oli kuin hyvin tuhdissa humalassa. Mulla tulee itellä ainakin kun promillet nousee niin sellainen jännä estottomuus, jota kumminkin hallitsen. Mulle tulee halu sanoa ja tehdä asioita, joita en normaalisti tee, mutta edelleen tiedostan onko se kovin fiksua vai ei. Ja nyt oli sama. Mieli teki höpötellä vaikka ja mitä (onneksi vaan Taneli oli huoneessa), mutta samalla tiesin, ettei kaikkea kannata sanoa ääneen esimerkiksi kätilön ollessa paikalla. Toisaalta, eiköhän ne ole jo kaiken kuulleet.

Yhtäkkiä jossain vaiheessa yötä (puolen yön paikkeilla varmaankin) mulle tuli ihan älytön ponnistamisen tarve. Siis ihan kamala. Mä olin ihan paniikissa että ei ei ei, en oo avautunu vielä ja ei nyt saa ponnistaa tai ponnistuttaa. Soitin sitten kätilön paikalle että mitä mä teen. No oma huoli olikin ihan turhaa, kätilö ihan innoissaan että hyvä se vaan on, että kun se tunne tulee niin myötäilet sitä vaan, ei tarvii estellä. Antaa vauvan laskeutua ihan rauhassa. Tehtiin uusi sisätutkimus, missä paljastuikin, että yllätysyllätys paikat eivät vieläkään olleet avautuneet 5cm enempää (eli sama jolla mentiin ammeeseen), mutta tämän lisäksi meidän neiti oli noussut ylöspäin. Eli sen sijaan että ponnistelut ja paineen tunne olis tuonut häntä alaspäin, hän olikin noussut pari senttiä ylöspäin. Jestas että siinä vaiheessa kismitti. Taisin sanoa kätilöllekin että älä vittu viitti. No ei mitään, homma jatkuu samana, mua supistaa ja ponnistuttaa. Supistuksen aikana kevyesti ponnistan josko saataisiin hommaa etenemään. Se on jännä tunne synnyttäessä, kun ei voi olla varma tuleeko lapsi vai paska. Moni synnyttänyt varmaan tietää tunteen. Ilokaasu ja epiduraalihuuruissa hihittelin Tanelillekin että voisin vaikka kakata tähän sängylle. Hirveen hauskaa sillon, hirveen hauskaa. Pikkuhiljaa alkoi epin vaikutus lakata ja pyysin lisäannosta. Sain lisäannoksen, ja taas tehtiin uusi sisätutkimus.

Tällä kertaa sisätutkimuksen aikana kuitenkin alettiin epäillä että napanuora olisi luiskahtanut lapsen pään ohi ja ulos. Kätilö tutki ja kuvaili että jotain hän tuntee, minkä ympärille pystyy kietomaan sormensa. Pyydettiin toinenkin kätilö tunnustelemaan, kun ei tunnu napanuoralta mutta mitä muutakaan se olisi. Ja toinenkin tuli siihen tulokseen, että ei se napanuoraa ole kun sykettä ei sormille tunnu (käyrillä kumminkin näki että sydän neidillä sykki). Alettiin epäillä että olisi kohdusta, kohdunkaulalta tai kohdunsuulta jotain irronnut. Paikalle pyydettiin lääkäri, joka myös tutki ja ultrasi selvittäen mistä on kyse. Hänkään ei osannut suoraan sanoa mistä on kyse, koskaan ennen tullut vastaavaa eteen. Vaikuttaisi siltä kun kohdunkaulalla olisi reikä, mistä saa sormet ujutettua läpi. Alkuun sain luvan jatkaa synnytystä normaalisti, seurailtaisiin vain enemmän josko kohta jäisi lapsen taakse ponnistusvaiheessa. Ei mennyt kyllä kauaakaan, kun kaikki kolme tulivat taas uudestaan takaisin, että nyt on homma sellainen että ei voida antaa synnytyksen edetä enempää. Riskinä on se, että aukko repeää entistä enemmän ja vuotaa pahasti vatsaonteloon, jota ei sitten pystytä hallitsemaan ja hoitamaan niin helpolla. Tän lisäksi neidillä laski sykkeet aina supistusten aikana. Joten synnytys muutti lennossa muotoaan alatiesynnytyksestä kiireelliseksi sektioksi.  Mulle asia oli ihan ok, tärkeintä oli että saataisiin vauva hengissä ulos, vaikka kätilöt ja lääkäri muistuttivat että tärkeää on myös että mulle ei käy mitään. Tietenkin haluaa itsekin selvitä vammoitta ja etenkin hengissä synnytyksestä, mutta tärkeintä oli itselle se että vauvalle ei käy mitään.

Mua alettiin valmistelemaan leikkaukseen, Tanelille selitettiin mitä tapahtuu, mihin hän menee ja mitä tekee. Kun mut siirrettiin salin sängyltä kuljetusta varten toiselle huomasin että sitä oli jo ihan kiitettävästi vuotanut tähänkin asti. Taneli vietiin valmistautumaan leikkaukseen ja mua lähettiin viemään saliin. Kello oli kahden pintaan (yöllä) varmaankin. Salissa oli jo kaikki valmistautumassa, mä siirryin leikkauspöydälle ja anestesialääkäri laittoi spinaalipuudutteen. Tän tarkoitus on puuduttaa vyötäröstä alaspäin kaikki, jotta leikkausta ei tunne. Tai siis voi tuntea, mutta se ei satu. Kun mä makasin siinä leikkauspöydällä aloin tuntea miten oma hengitys alkaa salpaantumaan. Sain pihistyä etten saa henkeä. Anestesialääkäri mun takana silitteli mun päätä ja lohdutti että kyllä sä saat, ihan rauhassa oot ja hengität. Elintoiminnot on hyvät, se tuntuu ettei henki kulje, mutta kyllä sä hengität. Tilanne vaan paheni ja puudute nousi käsiin asti. Mä en tuntenut yhtään mitään kaulasta alaspäin. Sain lisähapen, mikä ei tuntunut auttaman mitenkään, mutta koko ajan mä hengitin, joten kaipa siitä apua oli. Pikkuhiljaa alkoi oma tajunta vähän sumenemaan. Muistan kuulleeni anestesialääkärin käskeneen valmistella intubaatioputki. Mä oon sen verta paljon kattonu SYKEttä ja Greyn anatomiaa, etten halua intuboitavaksi. Pientä motivaatiota hengittelyyn siis. Verhon takaa kuulen jonkun kysyvän lähtikö pinni irti (vauvalla oli siis päässä pinni joka mittasi sykettä) ja ilmapiiri huoneessa muuttui. Siinä tilanteessa mä en tajunnut mistään mitään. Mulla oli täys työ keskittyä omaan hengittämiseen ja siihen että pysyn tajuissani. Hetken päästä kuului rääkynää ja onnittelut. Meidän toinen tyttö syntyi 11.2. klo 02:56.  Kiireellinen sektio oli vaihtunut lennossa hätäsektioksi, kun mulla nousi puudute liian korkealle ja neidillä katosi yhtäkkiä sykkeet. Tyttö vietiin pois heti, en saanut lainkaan rinnalle, toisaalta, mulla oli täys työ pysyä tajuissani. Välillä havahduin siihen että taas olisin nukahtanut. Varmaan ennemmin taju lähtenyt hetkellisesti. Tai mistä sitä tietää, kello oli paljon ja päivän aikana oli tapahtunut paljon.

Pikkuhiljaa puudute alkoi laskea ja pystyin taas hengittämään normaalisti. Myöskin oma vireystaso nousi selkeesti. Kuuntelin kun jossain itkee vauva ja mietin oliko se meiän vai jonkun muun. Mulle kerrottiin että tytöllä on kaikki hyvin ja on isän kanssa heräämössä odottelemassa. Aukko kohdunsuulla tikattiin umpeen ja leikkaushaava niitattiin kiinni. Pääsin heräämöön Tanelin ja A:n luo. Taneli istui seinustalla ja mä makasin pedillä edessä. Ainoa mitä Tanelin paidan alta näkyi oli tumma pörrönen pää. Mun teki niin hirveesti mieli saada hänet mun syliin. Kauaa ei onneksi tarvinnut ootella, lämpöpaidan sisään alettiin puhaltaa ilmaa ja sain A:n rinnalle. Jestas miten ihana se tunne on ku saa lapsen ensimmäistä kertaa syliin. Niin pieni, niin hento. Taneli kertoili miten ei ollut ehtinyt ite lainkaan saliin mukaan. Oli odotellut ja katsonut miten leikkaussalista oli huudettu lisää väkeä sisään ja lisää työntekijöitä oli kiiruhtanut mun luo. Oli varmaan ollu aika jännittävä ja stressaava tilanne Tanelille kun ei tiedä yhtään mitä tapahtuu. No hetken päästä oli pyydettykin viereiseen huoneeseen tapaamaan uutta tytärtä. Taneli pääsi leikkaamaan napanuoran ja mukaan punnituksiin ja mittauksiin. Sen jälkeen he odottelivatkin sitten mua. Pieni oli huutanut koko sen ajan Tanelin paidan alla ja koittanut etsiä maitoa. Onneks mun ei tarvinnut kauaa odotella että sain rinnalle, kamalaa jos oisin joutunut tunteja odottelemaan.

Vaikka tässä synnytyksessä ei kaikki mennyt niin kuin olisin toivonut, niin onneksi mulle ei jäänyt mitään traumoja. Tai jos jäi, niin ne ei ole vielä ainakaan nostaneet päätään. Muutenkin ollaan juteltu, että meidän perhe on nyt kokonainen, että kaksi ihanaa tyttöä on meille sopiva määrä, joten uuden synnytyksen miettiminen ei aiheuta pahaa oloa. Vaikka kyllä mä mietin synnytyksen aikana ja sen jälkeen, miten jos vielä hankittaisiin lisää lapsia mitä haluaisin tehdä. Synnytyksen aikana olin ihan varma, että seuraava tulee sektiolla. Mä en tahdo taas pettyä omaan kroppaan, kun molemmissa synnytyksissä avautuminen on lopahtanut puoleen väliin. Joten parempi vain mennä suunniteltuun sektioon ja olla varma että homma hoituu. Mutta toisaalta, tässä kun synnytyksestä on se 11 päivää, ja toipuminen on ihan kesken, mietin että ei se sektiokaan mitään herkkua ole. Nostokiellot, säryt (vaikka nekin loppui aika nopeaan itsellä), pitää miettiä miten voi liikkua ja kääntyä, ei pysty istumaan eikä seisomaan pitkiä aikoja… Niin ei tämäkään kyllä houkuta uudelleen kokemaan. Vaikka koskaan en tule sanomaan (ainakaan tosissani) ei enää ikinä uudelleen, niin tällä hetkellä tunne on se, että tämä jää viimeiseksi kerraksi. Tai ainakin odotetaan seuraavaan niin pitkään, että mä olen päässyt sairaanhoitajanopinnot läpi ja töihin. Sitten on ehkä aika kullannut muistot niin täysin, että tätäkin tekstiä lukiessa mietin vaan, että ei se nyt niin kamalaa ollut…