Synnytyskertomus
Mä olin toivonut tästä toisesta
synnytyksestä erilaista kuin esikoisen. Ei sillä että esikoisen synnytyksessä
olisi jotain vikaa ollut tai aiheuttanut harmia. Esikoisen synnytys
käynnistettiin laskettuna mun insuliinihoitosen raskausdiabeteksen takia.
Alkuun mulle oli koko radi hirvee pettymys ja häpeä, mutta toisaalta siinä oli
se plussapuoli, että tiesi milloin lähteä synnyttämään, eikä tarvinnut pitkään
odotella. Käynnistyksessä käytettiin ballonkia ja ballongin laitosta meni noin
1,5 päivää niin meidän pieni prinsessa oli syntynyt. Tottakai kivut oli
ensikertalaiselle uutta ja ei tiennyt oikein mitä odottaa, meninkin aika takki
auki synnyttämään ja ottamaan kaiken uuden vastaan avoimin mielin.
Nyt toisen kanssa mä toivoin että
synnytys olisi käynnistynyt itellään. Olisin halunnut kokea sen kun supistukset
voimistuvat kotona, miettiä koska lähteä ajamaan synnärille ja jännitellä
alkaako synnytys supistuksilla vai vesien menolla. Päiviä, pah viikkoja, mä malttamattomana
tutkailin omaa oloa ja mietin olisko nyt se päivä. Kun energiaa oli kun
pienelle kylälle, olin varma että nyt kroppa on valmistautumassa ja täyttäny
ittensä energialla, tänään lähetään. Ei lähetty. Kun olis voinut nukkua vaan
koko päivän (ja melkein nukuinki), olin ihan varma että nyt kerätään voimia
synnytystä varten. Ei kerätty. Kun yö meni ärsyttävien muttei kivuliaitten
supisten parissa toivoin että nyt se olisi lähtö, olihan ne säännöllisiä ja
kesti pitkään, muttei kivuliaita. Ei tullu lähtöä. Kun housut kastui kerta
toisensa jälkeen, oli pakko käydä (kolmesti!) tsekkaamassa olisiko lapsivettä.
Ei ollut. Viikonloppuna ennen käynnistystä luulin olevani 100% varma siitä että
nyt ne vedet meni. Vessassa käydessä holahti sen verta kovin pyttyyn että ei se
pissaakaan voinut olla. Aamulla näytille ja ei ollut vettä ei. Siinä vaiheessa
mä päätin etten enää aio yrittää vauhdittaa synnytyksen käynnistymistä, en aio
tutkailla omaa oloa enkä miettiä edes koko synnytystä. Käynnistykseen oli
nimittäin 3 päivää enää.
Keskiviikkona 10.2. lähettiin sitten
ajelemaan aamulla Turkua kohti. Ensin käytiin kyllä aamupalalla lähikahvilassa.
Pieni hetki ihan kahden, sitä ei hetkeen saisi taas kokea. No, kun oltiin lähdössä
aamupalalta sitten ajamaan Turkuun niin autossa alkoi merkkivalo palaa ja mies kirosi
että auton ohjausavustin ei toimi. No ei muuta kun ohjekirjaa tutkimaan ja
kokeilemaan auttaisko uudelleen käynnistäminen. Ei vaikutusta. Ohjekirjassa
tiukka kielto, älä aja. Ei muuta kun auto parkkiin ja soittelemaan mun vanhemmille
onko jompikumpi kotona niin että pystyisi meidät ajamaan Turkuun. Pienen säätämisen
jälkeen mun sisko pääsi viemään meitä ja matka jatkui. Autossa mä mietin vaan
että mitäköhän tästäkin päivästä tulee kun alko näin hyvin (ja pohjalla vielä
harmitus siitä ettei synnytys käynnistynyt itellään vaikka kaikkeni yrittänyt useemman
viikon). Parilla minuutilla myöhästyttiin sovitusta ajasta, mutta eipä sillä
väliä kun TYKSissä taisi olla aikamoinen kiire. Kolme vai peräti neljä muuta
äitiä oli myös tulleet käynnistykseen samalle aamulle ja ajat venyivät. Me
päästiin vasta 11 aikaan lääkärin tutkittavaksi, vaikka aika oli jo 10. No eipä
se niin vakavaa, mieluummin näin päin kun että oltaisiin ite oltu 11 paikalla
ja meitä odotettu 10.
Sisätutkimuksessa katsottiin neidin
kokoa, asentoa, kohdunsuun tilannetta ja pohdittiin miten lähdetään
käynnistämään. Mä olin toivonut että olisi auennut edes sen verran että pääsisi
suoraan saliin kalvojen puhkasuun ja siitä homma lähtisi rullaamaan. Ettei tarttis
olla käynnistysosastolla odottelemassa. Kohdunsuu oli kuitenkin vain 1,5-2cm
auki, joten päädyttiin ballonkiin. Esikoisesta oli myös, joten tuttua juttua.
Lääkäri lohdutti että paikat tuntuvat sen verta kypsiltä, että tuskin kauaa
menee että tipahtaa pois. Saatiin lupa lähteä kotiin asti tai jäädä osastolle.
Varoiteltiin kyllä että aika täyttä on, että joutuu jakamaan kahden muun kanssa
huoneen. Mä toivoin että ballonki irtoais nopeesti, joten lähettiin Skanssiin
syömään ja kiertelemään, kävely kumminkin auttaisi ballonkia painamaan
kohdunsuuta. Jo sairaalasta pois kävellessä mä sanoin Tanelille, että tuntuu
kun ballonki olis jo laskeutunu alemmas, voisko olla että jopa tippunut. No
taksilla Skanssiin, siellä ensimmäiseksi vessaan kokeilemaan onko vielä
paikoillaan. Vähän aikaa mä nyin sitä pois, mutten uskaltanut kovin vetää ja
totesin että paikoillaan se vielä on, ei muuta kun syömään. Syödessä tuli
muutamia aika napakoitakin supistuksia, muttei mitenkään säännöllisesti ja ne kesti
hyvin hengittelemällä. Syömisen jälkeen uudelleen kokeilemaan lähtiskö irti vai
ruvetaanko kiertelemään kauppoja. Onneksi ballonki tipahti parin nykäsyn
jälkeen pois ja ei muuta kun taksia tilaamaan takasin synnärille.
Synnärille päästyä kirjauduttiin
sisään ja venailtiin kätilöä joka tulisi ohjaamaan omaan saliin. Tässä odotellessa
en tuntenut yhen yhtä supistusta. Kaikki oli loppunut kun ballonki lähti irti.
Päästiin saliin, kävin vessassa ja vaihtamassa sairaalavaatteet päälle, jonka
jälkeen puhkastiin kalvot. Esikoisen aikaan sain nousta heti ylös ja vedet
holahti suoraan jaloille. Nyt taas makailin sängyssä puolisen tuntia kun
pikkuhiljaa annettiin valua. Supistukset ei kuitenkaan alkaneet uudestaan,
joten tunti kalvojen puhkasusta alotettiin oksitosiinitippa vauhdittamaan
tilannetta. Oksitosiinimäärää nostettiin kolme kertaa ennen kun supistuksiin
saatiin riittävä tiheys ja kesto. Kun supistuksia tuli säännöllisesti voitiin
tippa keskeyttää ja antaa kropan itse supistella. Tässä vaiheessa mä jaksoin
yllättävän hyvin pelkällä hengittelyllä. Esikoisen aikaan halusin ennemmin
itselle mukavan synnytyksen ja kivunlievitykset mahdollisimman pian, nyt taas halusin
kokeilla, mihin oma keho ja mieli pystyy. Olisko ollut 6-7 aikoihin illalla kun
pyysin päästä ammeeseen, josko vesi auttaisi kun niin moni sitä kehuu (ja
itekin nautin vedestä muutenkin). Tässä vaiheessa alko supistukset olla jo aika
napakoita ja hengittelykään ei enää riittänyt. Ehkä puolen tunnin tai jopa
tunnin ammeessaolon jälkeen pyysin että saisin jotain lääkkeellistä
kivunlievitystä, alkoi ammeessa olokin olla jo aika tukalaa. Alkuun ärsytti
ihan suunnattomasti, kun mulle suositeltiin ilokaasua, että kokeileppa sitä
ensin ja sitten katotaan puudutteita.
Esikoisen aikaan ilokaasusta tuli nimittäin vain tajuttoman huono olo,
enkä saanut siitä mitään apua. No kilttinä tyttönä otin ilokaasun ammeen
kaveriksi ja yllättävä kyllä se helpotti ainakin hetkellisesti. Kaasun avulla
jaksoin ammeessa pari tuntia pitempään. Ysin aikaan illalla alkoi supistukset
olla niin kipeitä, ja itellä kaasu alko tehdä sen että tajunta alko hämärtyä,
joten halusin ammeesta pois. Oli kyllä aika arpapeliä millon ajottaa
ylösnouseminen, että pääsi ammeesta ylös enne uutta supistusta, kun ne eivät
tulleet mitenkään säännöllisesti.
Ammeesta kun päästiin ylös ja
vaatteet päälle ja takasin omaan huoneeseen alettiinkin jo valmistella
puudutteen laittoa. Mä olin itse toivonut epiä, koska esikoisen kanssa se oli
toiminut niin älyttömän hyvin. Mulle suositeltiin kuitenkiin esimerkiksi
kohdunkaulanpuudutetta, mikä sopii paremmin uudelleensynnyttäjille, nopeamman
vaikutuksen takia (ehkä se oli näin, vähän hatarat on muistikuvat). Mulle se
oli ihan sama, mitä kivunlievitystä saan, kunhan saan. Tehtiin sisätutkimus
jälleen, että nähdään miten tilanne on muuttunut ammeessaolon aikana. No ei
mitenkään! Joten todettiin epiduraali paremmaksi vaihtoehdoksi. Anestesialääkäri
tuli laittamaan puudutteen ja ensimmäinen pistos meni pieleen, eikä auttanut
supistuksiin yhtään. Jonkun ajan päästä sain uuden annoksen ja se meni juuri
sinne minne pitikin. Voi autuas sitä oloa. Supistukset tunsi, mutta ne eivät
tehneet liian pahaa. Koska avautuminen oli tyssännyt, jouduttiin aloittamaan
uudelleen oksitosiinitippa, mikä tietenkin lisäsi vähän volyymia supistuksiin.
Esikoisen aikana oksitosiinia sain vasta viimeisille senteille, joten pärjäsin
pelkällä epiduraalilla todella pitkään. Nyt oli epi ja ilokaasu kivunlievityksinä.
Ja voin sanoa, ymmärrän nyt miksi monet puhuu ilokaasunkin puolesta. Olo oli
kuin hyvin tuhdissa humalassa. Mulla tulee itellä ainakin kun promillet nousee
niin sellainen jännä estottomuus, jota kumminkin hallitsen. Mulle tulee halu
sanoa ja tehdä asioita, joita en normaalisti tee, mutta edelleen tiedostan onko
se kovin fiksua vai ei. Ja nyt oli sama. Mieli teki höpötellä vaikka ja mitä
(onneksi vaan Taneli oli huoneessa), mutta samalla tiesin, ettei kaikkea
kannata sanoa ääneen esimerkiksi kätilön ollessa paikalla. Toisaalta, eiköhän
ne ole jo kaiken kuulleet.
Yhtäkkiä jossain vaiheessa yötä (puolen
yön paikkeilla varmaankin) mulle tuli ihan älytön ponnistamisen tarve. Siis ihan
kamala. Mä olin ihan paniikissa että ei ei ei, en oo avautunu vielä ja ei nyt
saa ponnistaa tai ponnistuttaa. Soitin sitten kätilön paikalle että mitä mä
teen. No oma huoli olikin ihan turhaa, kätilö ihan innoissaan että hyvä se vaan
on, että kun se tunne tulee niin myötäilet sitä vaan, ei tarvii estellä. Antaa
vauvan laskeutua ihan rauhassa. Tehtiin uusi sisätutkimus, missä paljastuikin,
että yllätysyllätys paikat eivät vieläkään olleet avautuneet 5cm enempää
(eli sama jolla mentiin ammeeseen), mutta tämän lisäksi meidän neiti oli
noussut ylöspäin. Eli sen sijaan että ponnistelut ja paineen tunne olis tuonut
häntä alaspäin, hän olikin noussut pari senttiä ylöspäin. Jestas että siinä vaiheessa
kismitti. Taisin sanoa kätilöllekin että älä vittu viitti. No ei mitään, homma jatkuu
samana, mua supistaa ja ponnistuttaa. Supistuksen aikana kevyesti ponnistan
josko saataisiin hommaa etenemään. Se on jännä tunne synnyttäessä, kun ei voi
olla varma tuleeko lapsi vai paska. Moni synnyttänyt varmaan tietää tunteen.
Ilokaasu ja epiduraalihuuruissa hihittelin Tanelillekin että voisin vaikka
kakata tähän sängylle. Hirveen hauskaa sillon, hirveen hauskaa. Pikkuhiljaa
alkoi epin vaikutus lakata ja pyysin lisäannosta. Sain lisäannoksen, ja taas
tehtiin uusi sisätutkimus.
Tällä kertaa sisätutkimuksen aikana
kuitenkin alettiin epäillä että napanuora olisi luiskahtanut lapsen pään ohi ja
ulos. Kätilö tutki ja kuvaili että jotain hän tuntee, minkä ympärille pystyy kietomaan
sormensa. Pyydettiin toinenkin kätilö tunnustelemaan, kun ei tunnu napanuoralta
mutta mitä muutakaan se olisi. Ja toinenkin tuli siihen tulokseen, että ei se
napanuoraa ole kun sykettä ei sormille tunnu (käyrillä kumminkin näki että
sydän neidillä sykki). Alettiin epäillä että olisi kohdusta, kohdunkaulalta tai
kohdunsuulta jotain irronnut. Paikalle pyydettiin lääkäri, joka myös tutki ja
ultrasi selvittäen mistä on kyse. Hänkään ei osannut suoraan sanoa mistä on
kyse, koskaan ennen tullut vastaavaa eteen. Vaikuttaisi siltä kun
kohdunkaulalla olisi reikä, mistä saa sormet ujutettua läpi. Alkuun sain luvan
jatkaa synnytystä normaalisti, seurailtaisiin vain enemmän josko kohta jäisi
lapsen taakse ponnistusvaiheessa. Ei mennyt kyllä kauaakaan, kun kaikki kolme
tulivat taas uudestaan takaisin, että nyt on homma sellainen että ei voida
antaa synnytyksen edetä enempää. Riskinä on se, että aukko repeää entistä
enemmän ja vuotaa pahasti vatsaonteloon, jota ei sitten pystytä hallitsemaan ja
hoitamaan niin helpolla. Tän lisäksi neidillä laski sykkeet aina supistusten
aikana. Joten synnytys muutti lennossa muotoaan alatiesynnytyksestä
kiireelliseksi sektioksi. Mulle asia oli
ihan ok, tärkeintä oli että saataisiin vauva hengissä ulos, vaikka kätilöt ja
lääkäri muistuttivat että tärkeää on myös että mulle ei käy mitään. Tietenkin
haluaa itsekin selvitä vammoitta ja etenkin hengissä synnytyksestä, mutta tärkeintä
oli itselle se että vauvalle ei käy mitään.
Mua alettiin valmistelemaan leikkaukseen,
Tanelille selitettiin mitä tapahtuu, mihin hän menee ja mitä tekee. Kun mut
siirrettiin salin sängyltä kuljetusta varten toiselle huomasin että sitä oli jo
ihan kiitettävästi vuotanut tähänkin asti. Taneli vietiin valmistautumaan
leikkaukseen ja mua lähettiin viemään saliin. Kello oli kahden pintaan (yöllä)
varmaankin. Salissa oli jo kaikki valmistautumassa, mä siirryin
leikkauspöydälle ja anestesialääkäri laittoi spinaalipuudutteen. Tän tarkoitus
on puuduttaa vyötäröstä alaspäin kaikki, jotta leikkausta ei tunne. Tai siis
voi tuntea, mutta se ei satu. Kun mä makasin siinä leikkauspöydällä aloin
tuntea miten oma hengitys alkaa salpaantumaan. Sain pihistyä etten saa henkeä. Anestesialääkäri
mun takana silitteli mun päätä ja lohdutti että kyllä sä saat, ihan rauhassa
oot ja hengität. Elintoiminnot on hyvät, se tuntuu ettei henki kulje, mutta
kyllä sä hengität. Tilanne vaan paheni ja puudute nousi käsiin asti. Mä en tuntenut
yhtään mitään kaulasta alaspäin. Sain lisähapen, mikä ei tuntunut auttaman
mitenkään, mutta koko ajan mä hengitin, joten kaipa siitä apua oli. Pikkuhiljaa
alkoi oma tajunta vähän sumenemaan. Muistan kuulleeni anestesialääkärin käskeneen
valmistella intubaatioputki. Mä oon sen verta paljon kattonu SYKEttä ja Greyn
anatomiaa, etten halua intuboitavaksi. Pientä motivaatiota hengittelyyn siis.
Verhon takaa kuulen jonkun kysyvän lähtikö pinni irti (vauvalla oli siis päässä
pinni joka mittasi sykettä) ja ilmapiiri huoneessa muuttui. Siinä tilanteessa
mä en tajunnut mistään mitään. Mulla oli täys työ keskittyä omaan
hengittämiseen ja siihen että pysyn tajuissani. Hetken päästä kuului rääkynää
ja onnittelut. Meidän toinen tyttö syntyi 11.2. klo 02:56. Kiireellinen sektio oli vaihtunut lennossa
hätäsektioksi, kun mulla nousi puudute liian korkealle ja neidillä katosi
yhtäkkiä sykkeet. Tyttö vietiin pois heti, en saanut lainkaan rinnalle,
toisaalta, mulla oli täys työ pysyä tajuissani. Välillä havahduin siihen että
taas olisin nukahtanut. Varmaan ennemmin taju lähtenyt hetkellisesti. Tai mistä
sitä tietää, kello oli paljon ja päivän aikana oli tapahtunut paljon.
Pikkuhiljaa puudute alkoi laskea ja
pystyin taas hengittämään normaalisti. Myöskin oma vireystaso nousi selkeesti.
Kuuntelin kun jossain itkee vauva ja mietin oliko se meiän vai jonkun muun. Mulle
kerrottiin että tytöllä on kaikki hyvin ja on isän kanssa heräämössä
odottelemassa. Aukko kohdunsuulla tikattiin umpeen ja leikkaushaava niitattiin
kiinni. Pääsin heräämöön Tanelin ja A:n luo. Taneli istui seinustalla ja mä
makasin pedillä edessä. Ainoa mitä Tanelin paidan alta näkyi oli tumma pörrönen
pää. Mun teki niin hirveesti mieli saada hänet mun syliin. Kauaa ei onneksi
tarvinnut ootella, lämpöpaidan sisään alettiin puhaltaa ilmaa ja sain A:n
rinnalle. Jestas miten ihana se tunne on ku saa lapsen ensimmäistä kertaa
syliin. Niin pieni, niin hento. Taneli kertoili miten ei ollut ehtinyt ite lainkaan
saliin mukaan. Oli odotellut ja katsonut miten leikkaussalista oli huudettu
lisää väkeä sisään ja lisää työntekijöitä oli kiiruhtanut mun luo. Oli varmaan
ollu aika jännittävä ja stressaava tilanne Tanelille kun ei tiedä yhtään mitä
tapahtuu. No hetken päästä oli pyydettykin viereiseen huoneeseen tapaamaan
uutta tytärtä. Taneli pääsi leikkaamaan napanuoran ja mukaan punnituksiin ja
mittauksiin. Sen jälkeen he odottelivatkin sitten mua. Pieni oli huutanut koko
sen ajan Tanelin paidan alla ja koittanut etsiä maitoa. Onneks mun ei tarvinnut
kauaa odotella että sain rinnalle, kamalaa jos oisin joutunut tunteja odottelemaan.
Vaikka tässä synnytyksessä ei kaikki
mennyt niin kuin olisin toivonut, niin onneksi mulle ei jäänyt mitään traumoja.
Tai jos jäi, niin ne ei ole vielä ainakaan nostaneet päätään. Muutenkin ollaan
juteltu, että meidän perhe on nyt kokonainen, että kaksi ihanaa tyttöä on
meille sopiva määrä, joten uuden synnytyksen miettiminen ei aiheuta pahaa oloa.
Vaikka kyllä mä mietin synnytyksen aikana ja sen jälkeen, miten jos vielä
hankittaisiin lisää lapsia mitä haluaisin tehdä. Synnytyksen aikana olin ihan
varma, että seuraava tulee sektiolla. Mä en tahdo taas pettyä omaan kroppaan,
kun molemmissa synnytyksissä avautuminen on lopahtanut puoleen väliin. Joten
parempi vain mennä suunniteltuun sektioon ja olla varma että homma hoituu.
Mutta toisaalta, tässä kun synnytyksestä on se 11 päivää, ja toipuminen on ihan
kesken, mietin että ei se sektiokaan mitään herkkua ole. Nostokiellot, säryt
(vaikka nekin loppui aika nopeaan itsellä), pitää miettiä miten voi liikkua ja
kääntyä, ei pysty istumaan eikä seisomaan pitkiä aikoja… Niin ei tämäkään kyllä
houkuta uudelleen kokemaan. Vaikka koskaan en tule sanomaan (ainakaan tosissani)
ei enää ikinä uudelleen, niin tällä hetkellä tunne on se, että tämä jää viimeiseksi
kerraksi. Tai ainakin odotetaan seuraavaan niin pitkään, että mä olen päässyt
sairaanhoitajanopinnot läpi ja töihin. Sitten on ehkä aika kullannut muistot
niin täysin, että tätäkin tekstiä lukiessa mietin vaan, että ei se nyt niin
kamalaa ollut…








Kommentit
Lähetä kommentti